Ensin täytyy mennä kipua päin

Työterveyslääkäri kysyy: “Onko sinulla perhettä?”
“Tarkoitat varmaan kysyä, onko minulla lapsia. Lapsia ei ole, perhettä on.”

Täydessä metrovaunussa pieni lapsi rääkyy kurkku suorana pysäkinvälin toisensa jälkeen. Välillä pelkkää huutoa, välillä: “Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään!” Minua hymyilyttää. Tunnen lämpöä sekä lasta että vanhempia kohtaan.

Vastapäätä istuva keski-ikäinen nainen hymyilee takaisin ja alkaa kertoa omista lujaluontoisista lapsistaan. Vieressäni istuva nainen yhtyy päivittelyyn siitä, miten vanhemmat keskittyvät nykyään enemmän puhelimiinsa ja laitteisiinsa kuin lapsiinsa. “Toista oli meidän äitiydessä, meidän lastemme lapsuudessa. Silloin oli aikaa istua rakentamassa hiekkakakkuja.”

Hymyilen lisää. En myönnä enkä kiellä. En ota kantaa omanikäisteni enkä äitieni ikäisten vanhemmuuteen. Kuvittelen, että vanhemmat naiset skannaavat minua: olenko tarpeeksi vanha äidiksi, olenko sellainen äiti, jota he paheksuvat. En näytä 33-vuotiaalta, en äiti-ikäiseltä. Mutta olen. Voisin olla hiekkalaatikkoäiti tai älypuhelinäiti. Mutta en ole.

Vetelehdimme kolmikymppisen ystäväni kanssa kahvilan pöydässä tunnista toiseen. Puhumme työstä ja sen uuvuttavuudesta, elämänkuluista ja vanhemmista. Muiden juttujen keskellä ystävä kysyy: “Eikö niin, että sinä haluaisit lapsia? Oletko koskaan ajatellut, että ryhtyisit äidiksi yksin?” Olen. Ja sitten me puhumme siitä. Kukaties meistä olisi siihen.

Isänpäivän aamuna sydäntäni viiltää: jos minä ryhdyn yksin äidiksi, minun lapseni ei koskaan saa isää (eikä isoisää). Saanko minä tehdä niin, saanko päättää hänen puolestaan sellaisesta?

Toisen kahvilan pöydässä toinen ystävä sanoo: “Sinusta tulisi varmasti ihana äiti.”
“Ai? Pelkään, että minusta tulisi hysteerinen äiti. Ja tiukkapipoinen äiti. Etäinen äiti.”
“Mutta ethän sinä ole itsellesikään sellainen.”

Pari vuotta sitten entinen opiskelukaverini keksi laittaa pystyyn naisten kehukerhon. Sen oli tarkoitus kokoontua jokaisen vuosineljänneksen jälkeen summaamaan sitä, mitä kaikkea kukin oli kolmessa kuukaudessa saanut aikaan. Tuntea tyytyväisyyttä ja kiittää itseään ja muita ainaisen rittämättömyydentunteen sijaan.

No, kerho ei koskaan ehtinyt kokoontua mutta olen yrittänyt muistaa sen periaatteen erityisesti silloin, kun tuntuu, etten saa mitään aikaan ja kaikki vain junnaa paikallaan. Olen suunnitellut saavutusten kvartaalikirjanpitoa, mutta toistaiseksi olen saanut aikaiseksi vain satunnaisia listoja.

Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen:

[lauantaina] Pitänyt yhdenvertaisuuskoulutuksen palokuntalaisille. Koulutukseen tuli vähemmän ihmisiä kuin tavallisesti, mutta en ollut kovin yllättynyt. Koulutuksesta myös lähti kesken kaiken pois pari osallistujaa, jotka eivät kestäneet vaatimustani siitä, että minun koulutuksessani (tai ylipäänsä vuoden 2016 Suomessa) ei saa käyttää rasistista tai cis-seksististä kieltä. Sekään ei ole tavallista, mutta joskus niin käy. En lannistunut, sisuunnuin.

[sunnuntaina] Pitänyt vaihto-oppilasjärjestön vapaaehtoisille koulutuksen nuorten elämästä ja sen kipupisteistä. Edellisen kerran saman koulutuksen oli vetänyt psykiatrian erikoislääkäri ja minua jännitti aika tavalla, osaanko sanoa aiheesta mitään oikeaa tai olennaista. Osasin kyllä. Ja opin, miten osaisin vielä paremmin.

[maanantaiksi] Kirjoittanut päihdetyön erikoislehti Tiimiin kirja-arvion Ira Koivun Vapaa viinistä -kirjasta. Tekstin saatuaan lehden päätoimittaja kommentoi:
“Erinomainen juttu. Ootko sä työskennellyt päihdelalla ennen tänne tuloa [ennen tuloani A-klinikkasäätiölle maaliskuussa 2016]?”
“Mm, no en. Tai no 2002 olin siivoojana Kotkan A-klinikalla. Mut siis en.”
“Aha. Tekstin perusteella vois luulla, että oot ikäs tehnyt tätä duunia.”

[tiistaina] Osallistunut Fragile – Särkyvää -näytelmän pressiin Turun Logomolla, esitellyt Varjomaailma-nuortenpalvelua turkulaisille medioille, paikallisille nuorisotoimijoille sekä näytelmän työryhmälle ja antanut aiheesta myös radiohaastattelun Auran aalloille.

[keskiviikkona] Osallistunut luottamushenkilönä remontoidun Allianssi-talon tupareille. Edustanut, hymyillyt, kilistellyt laseja, kysellyt esteettömyydestä ja puhunut kymmenien ihmisten kanssa. Asia, joka on minulle erityisen vaikeaa ja raskasta.

[perjantaina] Osallistunut nuorille suunnattuun Periskooppi-chatiin, jonka aiheena olivat tällä kertaa päihteet. Keskustellut livechatissa muiden asiantuntijoiden kanssa päihteistä ilmiönä ja ollut livestreamissa haastateltavana vanhempien päihteidenkäytön vaikutuksista lapsiin.

Lisäksi olen tietysti hoitanut muut kokopäivätyöhön liittyvät tehtävät sekä sivuduunin raportoinnit. Ja kaiken muun, mitä ihmisen elämään kuuluu – kuten järjestänyt täksi lauantaiksi kotikirppiksen.

Minä, joka vielä neljä vuotta sitten pelkäsin esiintymistä ja esilläoloa kuin ruttoa. Minä, joka edelleen jännitän ihmisiä. Minä, joka viimeksi vuosi sitten uuvuin osa-aikatyössä. Minä, josta edelleen aivan liian usein tuntuu, etten osaa mitään enkä saa mitään aikaan.

Kulunut viikko oli ja ei ollut poikkeuksellinen. Joinain viikkoina on vähemmän erikoisjuttuja, enemmän toimistolla istumista. Joinain viikkoina on juuri näin paljon erikoisjuttuja. Mutta harvoin on sellaista viikkoa, että ihan oikeasti ja aidosti ei saisi mitään aikaiseksi. Niistä vähän hiljaisemmistakin voi kyllä ottaa sopivan kokoisen kunnian.

Kuten sometuttavani Susa hiljan kiteytti: “Pohdittiin tänään lounaalla, että miten töistä on tullut niin vakio, ettei itseään ikinä ymmärrä kiittää, kun jaksaa tehdä niitä. Aina vaan soimaa itseään siitä, että ei ikinä ehdi treenata / luoda / opiskella tarpeeksi eikä KOSKAAN TEE MITÄÄN HYÖDYLLISTÄ. Että mitä helvettiä, kun istuu 8 tuntia päivässä töistä niin voisi joskus kiittää itseään siitä, että jaksaa elää sitä normaalia elämää.”