Kävi niin, että valmistuin tasan kuukausi sitten valtiotieteiden maisteriksi! Vihdoin, voisi monikin todeta.
Matka maisteriksi kesti laskutavasta riippuen muutamasta päivästä melkein kahteen vuosikymmeneen:
💎 viimeistelin gradun helmikuun puolivälissä kirjoittaen neljä päivää tauotta, viimeisenä päivänä valvoin 22 tuntia putkeen
💎 elokuusta 2019 helmikuuhun 2020 vietin opintovapaalla puoli vuotta, jonka aikana kursin gradun kasaan ja suoritin viimeiset kolme maisteriopintojen kurssia
💎 edellisen kerran olin avannut gradutiedoston heinäkuussa 2013, välissä vierähti kuusi vuotta oman alan töissä
💎 vuosina 2010–2012 kävin (ensimmäisen) graduseminaarin, suoritin sisäasiainministeriössä työharjoittelun, jossa keksin graduaiheen sekä keräsin haastatteluaineiston
💎 joulukuussa 2009 valmistuin valtiotieteiden kandiksi
💎 opinnot Helsingin yliopistossa aloitin syyskuussa 2003.
Kuluneen 16,5 vuoden aikana olen mm. käynyt lähes koko ajan töissä, viettänyt vuoden au pairina Brysselissä ja vuoden Erasmus-vaihdossa Pariisissa, opiskellut kolmessa eri yliopistossa ja haudannut isäni. Sekä elänyt aika paljon.
Jalkapallon kannattaminen lätkän ja potkupallottelijoiden maassa on vaikeaa.
Suomalaisen jalkapallon kannattaminen on useimmiten tuskaa ja pettymystä.
Jalkapallon kannattaminen naisena on edelleen aika yksinäistä ja kummeksuttavaa.
Jalkapallon kannattaminen feministinä ja ihmisoikeuksien puolustajana on parhaimmillaan ristiriitaista ja pahimmillaan poikinut mulle pahoinpitelyuhkauksia.
Naisjalkapalloilijoiden kannattaminen on erityisesti mun juniorivuosina ollut lähes mahdotonta; maaotteluja on esimerkiksi alettu näyttää televisiossa vasta vuonna 2002. Ennen 2010-lukua 70 % matseista on pelattu ulkomailla eikä naisten maajoukkueella ole edelleenkään vakituista kotikenttää. Siksi mun nuoruusvuosien idolit oli otettava sieltä, mistä sai – miesten kisoista.
Oon käynyt miesten maajoukkueen matseissa 90-luvulta asti, naisten maajoukkueen matseissa ainakin kuluneen vuosikymmenen ajan. Vuoden 2009 kotikisat harmittavasti missasin, kun läksin juuri silloin Ranskaan opiskelijavaihtoon. Oli upeaa saada kisat Suomeen ja on upeaa, että naisten maajoukkue on päässyt EM-kisoihin kahdesti myös pelaamalla.
Helmarit pelaa muuten tälläkin hetkellä upeita karsintoja vuoden 2021 kisoihin. Viimeksi hytisin paikan päällä naisten majumatsissa viime viikolla. Seuraava virallinen kotimatsi pelataan 10.4.2020, ja otan mielelläni kenet vaan teistä matsiseuraksi! Naisten liiga alkoi tänä vuonna jo maaliskuussa, eli niihin matseihin saatetaan päästä jo aiemmin ensi keväänä.
Oon itsekin nihkeillyt iänikuisesta ja jokavuotisesta lätkätukotuksesta, vaikka oonkin viime vuosina yrittänyt tsempata siinä ja antaa iloitsijoiden iloita. Pahoittelut niistä nihkeilyistä. Futis on jäänyt Suomessa niin monella tapaa jääkiekon varjoon, että osa närkästyksestä kumpuaa siitä. Ilahduttaa kuitenkin kaikki, mikä esim. lisää lasten intoa liikkumiseen ja urheiluun.
Oon myös täysillä sitä mieltä, että Suomen(kin) jalkapallossa riittää vielä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä. Aion pitää siitä ääntä ja tehdä oman osani duunista jatkossakin.
Mutta ai että! Oispa ollut ihanaa saada pitää Huuhkajien menestyksestä ihan pelkkää, puhdasta iloa vaikka ees 24 tuntia ihka ensimmäisen arvokisapaikan varmistumisen jälkeen. Oli upeaa päästä katsomaan ratkaisevaa matsia paikan päälle. Stadionille, jossa kerrankin kaikki katsojat eli mukana pelissä: seisoi, lauloi, iloitsi. Kannusti sydämensä pohjasta ja toivoi joukkueelle pelkkää parasta. Nähdä uransa isoimmassa paikassa toi jengi, joka pelaa ilolla ja itseluottamuksella, pientäkin vastustajaa, vuosikymmeniä odottanutta yleisöä ja kaikkia edeltäjiään kunnioittaen. Oispa hetken saanut pitää vain sen.
Ja joo, urheilu on vain urheilua. Pelaajat ei pallon potkimisella pelasta kenenkään henkiä – ainakaan välittömästi. Mutta mut jalkapallo on nuorena pelastanut koulukiusaamiselta, yksinäisyydeltä, masennukselta ja merkityksettömyydeltä. Teininä en mennyt dokaamaan, koska menin futistreeneihin. Kun olin 14-vuotias ja mun isi sai ekan sydänkohtauksensa, menin futistreeneihin. Tapasin mun isän vikaa kertaa maaottelureissulla ja kun se kuoli, sain itkee sitä surua pallokentän laidalla. Futis on pelastanut mut ennen sitä ja sen jälkeen monta kertaa. 15.11.2019 oli yks upee päivä siinä tarinassa.
Tein mielenterveysteon ja kävin kesken työpäivän kävelyllä mielisairaalan puistossa. “Ota itseäs niskasta kiinni ja lähde lenkille” -tyyppiset tympeät kehotukset eivät paranna kenenkään mielen kipuja ja haavoja, mutta päivänvalo, luonnossa oleilu ja liikkuminen tekevät kaikki taikojaan mielen terveyden tueksi. Mielen hyvinvointia vahvistavat myös mahdollisuus vaikuttaa omaan ajankäyttöön ja päivärytmiin, oikeus valita itselle mieluinen asuinpaikka ja vapaus liikkua ulkona pelotta ja kenenkään kyseenalaistamatta. Sekä päiväkävelyllä vastaantullut, polkupyörän perävaunussa matkustanut lempeä koira ja vaaleanpunaiset inkaliljat, jotka ostin naapurikorttelin kukkakaupasta ihan vaan huvikseni.
Mun mielenterveys on saanut monenlaisia kolhuja muun muassa kuolemista, kiusatuksi tulemisesta, yksinäisyydestä ja lapsuudenperheen pulmista. Niiden paikkaaminen on vaatinut pitkä- ja lyhytkestoisia terapioita, erilaisia lääkkeitä, lyhyitä sairauslomia. Nöyrtymistä, irti päästämistä, vanhojen kaavojen murtamista ja rajojen asettamista. Uusien tapojen ja identiteettien oppimista. Vihaa, surua, pelkoja ja häpeää. Niitä kohti ja niiden läpi kulkemista. Lempeyttä, empatiaa, rakkautta ja rakkaudelle avautumista.
Tällä hetkellä voin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. En missään tapauksessa täydellisesti, mutta niin hyvin, että jaksan esimerkiksi olla läsnä toisille ihmisille ja armollinen itselleni. Viime aikoina olen miettinyt erityisesti, pystyisinkö sittenkin elämään romahtamatta ilman kolme vuotta käyttämääni säännöllistä mielialalääkitystä. Lääke mahdollistaa esimerkiksi sen, että jaksan nousta aamulla sängystä, mennä ulos ovesta ja käydä töissä ja ruokakaupassa ilman pakokauhua ja lamaantumista ja niiden jatkuvaa pelkoa. Samalla se on esimerkiksi hiljentänyt multa runot melkein kokonaan. Välillä en ole ihan varmaa, mikä niistä on tärkeintä.
Maailman mielenterveyspäivän lisäksi tänään ja tällä viikolla vietetään myös suomalaisen kirjallisuuden päivää ja nuorisotyön viikkoa, joilla molemmilla on arvokas paikkansa mielenterveyden tukijoina. Kirjat on aina tarjonneet mulle turvapaikan ja hengähdyshetken, ja ne on yhdistäneet mua rakkaisiin ihmisiin silloinkin, kun muut asiat on repineet erilleen. Lapsena ja nuorena erityisesti seurakunnan nuorisotyö ja urheiluseurojen juniorityö tarjosi mulle turvallisuutta ja hyväksynnän paikkoja, tällä hetkellä saan itse tehdä mielekästä ja palkitsevaa työtä nuorten hyvinvoinnin parissa. Niistä kaikista olen kiitollinen. Ja siitä, että merenrantaan on vain kivenheiton matka.
Koska se leimaa vain pahassa. Lapseton on itsekäs. Lapsettomalla naisella ei ole äiti-ihmisten organisointikykyä, ei vastuuntuntoa eikä äidillistä kykyä rakkauteen. Lasta synnyttämätön ei voi tietää, mitä kipu on. Lapsettoman elämässä ei koskaan ole mitään tärkeämpää kuin jälkeläiset.
Koska hävettää tunnustaa, miten kateelliseksi tulee joka kerta, kun näkee somessa jonkun puolitutun hehkuttavan vauvaonneaan (näinä aikoina sitä tapahtuu suunnilleen kerran viikossa). Kateelliseksi ei tule, kun läheinen ystävä saa lapsia (sen kuulee jostain muualta kuin somesta). Eikä sydäntä viillä, kun lapsi syntyy vuosikausia häntä odottaneille. Silloin sydän täyttyy ilosta ja pursuilee yli niin, että suurin ilo täytyy itkeä pois. Ilon itkuna, ei surun.
Koska joskus läheisimmätkään eivät ymmärrä. Eivät vaikka puhuisi.
Koska kun lapsettomuudesta puhutaan, puhutaan pariskunnista. Jaetusta surusta. Yhteisestä yrittämisestä (ja yhteiskunnan maksamista hoidoista). Lopulta ehkä päätöksestä jatkaa kaksin. Ei siitä, millaista on olla sekä yksin että lapseton.
Koska ei tahdo katsoa jokaista vastaantulevaa miestä kuin mahdollista isää. Eikä tahdo, että jokainen vastaantuleva mies pelkää, että häntä katsotaan kuin mahdollista isää.
Koska ei halua olla säälin kohde. Ei tulla nähdyksi vain yhdenlaisena. Itkevänä kohtuna. Puolinaisena.
Koska on monella tapaa onnellinen silti.
***
Tänä vuonna olen miettinyt lapsen saamista yksin (enemmän kuin ennen).
Olen halunnut kysyä hedelmöityshoidoista naispuolisilta tuttaviltani, jotka ovat saaneet lapsen yhdessä tai yksin (mutta ei sellaisesta puhuta).
Olen miettinyt, voiko pankista saada lainaa hedelmöityshoitoihin vai pitäisikö aloittaa joukkorahoituskampanja.
Olen käynyt mielessäni läpi miespuolisia ystäviäni, joita voisin pyytää lapseni isäksi. Pohtinut, voiko sellaista kysyä Facebook-viestillä. Mutta jos pyytää ystävältään siittiöitä, ei ehkä ole niin väliä, mitä kautta viestin lähettää. Ehkä kasvotusten?
Olen surrut lähestyvää 35-vuotissyntymäpäivääni (koska hedelmällisyys).
Olen ajatellut läpi kaikki mahdolliset sairaudet ja tapaturmat, joihin voisin kuolla välittömästi, jos saisin lapsen yksin. Samoin konkurssit, hermoromahdukset, liikenneonnettomuudet ja luonnonkatastrofit.
Olen myös tehnyt ihan mitä huvittaa ja ollut huolehtimatta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Koska niinhän lapsettoman kuuluu (sanoa).
Valkovuokot kukki mulle vaikka en olekaan synnyttänyt.
Ensimmäisiä viikkoja uudessa työpaikassa. Olen lähdössä toimistolta seuran verkkareissa. Työkaveri tekee tuttavuutta: “Ai sun lapset pelaa futista! Missä jengissä?”
Kollega viittaa hankaliin yhteistyökumppaneihin: “No niitä pitää välillä vähän paimentaa, niin kuin lapsia. Mutta sehän on sulle hyvää harjoitusta!”
Työterveyshoitaja kysyy: “Onko sinulla puolisoa? Ai ei, olet siis yksinasuja.”
Toukokuun toinen viikonloppu lähestyy. Duunin somekanavissa on tapana toivottaa juhlapäiviä: joulua, pääsiäistä ja vappua. Työpari muistuttaa: “Hei viikonloppuna pitää laittaa äitienpäivätoivotus. On tärkeää, että me muistetaan äitejä.”
Ei, mun lapset ei pelaa futista. Mä pelaan ihan itse futista, aikuisten joukkueessa. Kun olen menossa treeneihin, olen menossa omiin treeneihin.
Kiitos, mulla on jo harjoitusta lapsista. Paljonkin. Au pair -perheen lapsista, hoitolapsista, kummilapsesta, ystävien lapsista ja tukilapsesta.
Ei ole ja niin olen. Mutta voisin myös asua perheessä, jossa on vain yksi vanhempi mutta silti muita ihmisiä.
Entä muut? Eikö ole tärkeää muistaa lapsettomia?
***
Vuoden aikana olen saanut iloita ystävien raskauksista ja uusista vauvoista. Hiljattain kolmannen lapsensa saanut, rakas ystäväni kutsui minut elämäni ensimmäistä kertaa Naistenklinikalle ja lähettää melkein joka päivä tuoreita kuvia vauvasta. Ennen lapsen syntymää manasimme yhdessä pitkää odotusta ja viestittelimme malttamattomina monta kertaa päivässä: “Vauva tule jo!” Vauva tuli, ja vaikka kaikkeen siihen liittyy haikeutta, vauva ja vauvan perhe saavat minussa aikaan pelkkää syvää rakkautta.
Olen istunut tuntikausia kahvilassa toisen kolmikymppisen lapsettoman naisen kanssa puhumassa siitä, millaista olisi kasvattaa lapsi yksin, ilman isää. Miten se käytännössä onnistuu ja olisiko meistä siihen. Olen katsonut Ruotsalaisen rakkauden teorian ja antanut ajatuksen kulkea.
Olen nähnyt, miten yksi kolmikymppisistä lapsettomista ystävistäni löysi yhtäkkiä hyvän miehen, rakastui ja raskautui. Emme näe enää kovin usein.
Olen nähnyt, miten hiljattain tahoillaan eronneet ystäväni löysivät toisensa ja muuttivat yhteiseen kotiin lapsi- ja eläinlauman kanssa.
Olen aloittanut uudelleen jalkapallon pelaamisen ja ensimmäistä kertaa miettinyt, miten sille harrastukselle käy, jos tulenkin raskaaksi.
Olen saanut vakituisen työn ja ajatellut, että viivyn tässä työssä ainakin niin kauan, että uskallan rauhassa jäädä äitiyslomalle.
Olen lukenut vain lastensa kanssa asuvien äitien tarinoita eroista, yksinäisistä viikoista ja illoista, oksennustautien ja täpötäysien päiväkotien kanssa sinnittelystä ja loputtoman onnen hetkistä.
Olen mennyt gynegologille selkäkipujen takia, saanut kuulla jälleen yhden syyllistävän ja infantilisoivan saarnan biologisesta kellosta ja lähtenyt kotiin edelleen selkäkivuista kärsien.
Olen lukenut itkien hyvän ystäväni kirjoittamaa kirjaa vuosia kestäneistä, tuloksettomista lapsettomuushoidoista.
Olen katsonut ilolla ja rakkaudella, ylpeydellä ja haikeudella lapsia, joita olen saanut olla kasvattamassa vauvasta tai ihan pienestä lapsesta saakka. Lapsia, joista onkin yhtäkkiä tullut isoja, irtonaisia, ihania omia ihmisiään.
Olen tehnyt parhaani ollakseni yksi ylimääräinen turvallinen aikuinen erityisesti sellaisille nuorille ja lapsille, joilla niitä on vähän. Tehnyt töitä hankalissa kotioloissa elävien nuorten kanssa, ryhtynyt tukiaikuiseksi yhdelle aikuisenkaipuiselle lapselle ja käyttänyt vapaa-aikaani junnufutiksen tukemiseen.
***
Olen juhlinut aamuun asti, koska kukaan ei odota minua kotona.
Olen nukkunut pitkään ja käyttänyt päiväni mihin huvittaa.
Olen tuhlannut palkkani ja sitten kituutellut rahatta, koska minun ei ole tarvinnut huolehtia kenenkään muun pärjäämisestä. Olen ollut viikkokausia laittamatta ruokaa, koska minun ei ole tarvinnut ruokkia ketään.
Olen viipynyt myöhään töissä ja sopinut illat täyteen menoja.
Olen muuttanut asuntoon, jossa ei ole hissiä, jolla lastenvaunut saisi kuljetettua ylös ja alas.
keltavuokkoja lapsettomille
Olen tehnyt kaikkia näitä asioita välillä miettimättä lapsia ollenkaan ja välillä miettien lapsia. Olen tehnyt ja ajatellut ja tuntenut kaikenlaisia asioita ja käynyt kaikenlaisia keskusteluja, jotka eivät liity lapsiin tai lapsettomuuteen mitenkään.
***
Olen kirjoittanut kalenteriin tämän päivän kohdalle “lapsettomien lauantai ❤”, koska sitä ei siellä alun perin lukenut. Äitienpäivä kyllä lukee, isolla.
Hyvää maailman terveyspäivää ihmiset! Tänä vuonna päivän teemana on masennus, siitä puhuminen ja puhumalla häpeän lievittäminen.
Minä olen elänyt masennuksen kanssa kauan, ehkä kauemmin kuin puolet elämästäni. Olen myös saanut paniikkikohtauksia ainakin 14-vuotiaasta asti. Nykyään uskallan myös sanoa, että olen selvinnyt masennuksesta – ainakin tällä erää.
Minun oli hirveän vaikeaa hyväksyä, että minulla on masennus enkä vieläkään oikein osaa sanoa, että olen sairastanut masennuksen. Minä nimenomaan elin sen kanssa. Minulle se oli tapa elää, tapa olla. Tapa nähdä ja kokea maailma. Ajattelin aina, että sellaista minun elämäni nyt vain on; yhtä aikaa tummanharmaata ja vereslihalla. Ja että sen kanssa on vain pärjättävä.
Minä olen pelännyt puhua pahasta olosta työpaikoilla ja työnhaun aikaan. Olen pelännyt puhua siitä kavereille ja lääkäreille. Perheenkään kanssa en ole mielen haavoista ikinä jutellut.
Minä olen kokenut erilaisia traumaattisia juttuja: mm. rajua koulukiusaamista, huolta isän terveydestä ja alkoholinkäytöstä ja lopulta isän yllättävän kuoleman. Toisaalta olen ehkä luonteeltani herkkä ja koskettuva. Ne asiat ovat varmasti vaikuttaneet masentumiseen mutta niin on luultavasti jokin muukin. Johonkuhun toiseen ne olisivat vaikuttaneet eri lailla. Mutta jokaisella meistä on oma katkeamispisteensä, ja jokaiselle se voi tulla elämän aikana vastaan.
Olen käynyt melkein kolmen vuoden psykoterapian (joka oli kamalaa ja tuntui koko ajan epäonnistuneelta, tuntuu vieläkin, mutta joka ehkä kuitenkin aukoi jotain). Syön mielialalääkkeitä, koska ne helpottavat minun oloani, vaikka olin vuosikausia kiivaasti niitä vastaan. Tarvittaessa saan ottaa nukahtamislääkettä tai rauhoittavaa paniikkikohtauksiin. Olen ollut muutaman kerran lyhyillä sairauslomilla uupumisen takia. Olen oppinut, että kuormitun helposti ja yritän nykyään kuunnella sitä, ottaa hitaammin ja rauhallisemmin silloin kun tarvitsee.
Ja tänään minulla on parempi olla kuin ikinä. Täysin huoletonta ja kokonaan valoisaa minusta ei varmasti tule koskaan, mutta nyt olen jo ehjempi kuin osasin ikinä toivoakaan. Ja se on ihmeellistä.
Projekti-ihmisen voimaintunto oli vähän koetuksella ja kirjoittelu jäi vahingossa heti alkukirissä kolmen viikon tauolle. Kiireisimmät työhommat ovat kutakuinkin ohi, samoin kuin lahnailulle, lagaamiselle, koomaamiselle ja chillailulle omistettu viiden päivä miniloma. Pikkuhiljaa alkaa taas olla energiaa purkaa ajatuksia ns. paperille.
Lahjoituslauantaista halusin kirjoittaa jo tuoreeltaan, eli aloitetaan nyt sillä. Lahjoituslauantai (Giving Tuesday) on yhtä ulkomaalainen keksintö kuin alennusmyyntipäivä Black Fridaykin mutta ei lainkaan samanlaista hapatusta. Kun perjantaina shoppaillaan kuin viimeistä päivää, lauantaina (tai tiistaina) katse suunnataan omasta navasta maailmaan ja muiden auttamiseen (esimerkiksi näin ja näistä syistä).
Animalian tiivistystä lainaten: “Marraskuun 26. päivänä Suomessa ensi kertaa vietettävä lahjoituslauantai on tapa tehdä lahjoittamisesta arkea yhä useammalle. Liike on syntynyt helsinkiläisen äidin aloitteesta, joka halusi tuoda globaalin Giving Tuesday -ilmiön Suomeen. Sen tarkoituksena on edistää suomalaista lahjoituskulttuuria ja muistuttaa ihmisiä ja erilaisia yhteisöjä siitä, että pienilläkin avunteoilla on merkitystä.”
#Lahjoituslauantai lähti ainakin omassa somekuplassani mukavasti lentoon ja toivottavasti eri järjestöt myös saivat lahjoituksia. Vastustan sitä, että yhteiskunnan välttämättömien palvelujen kuten lastensairaalojen ja yliopistojen rahoitus olisi ihmisten hyvän tahdon varassa. Ylipäänsä ajatus liukumisesta kohti rikkaiden almujen varassa toimivaa hyväntekeväisyys- tai solidaarisuusyhteiskuntaa puistattaa. Työn- ja rahanjaossa julkisen sektorin ja järjestöjen välillä on siinäkin omat kipukohtansa, mutta erityisesti pieniä, vähän tai ei lainkaan julkista tukea saavia toimijoita tukee mielellään, jos mahdollista.
Lahjoitan tällä hetkellä säännöllisesti rahaa vain Greenpeacelle, jonka rahoitus on täysin yksityisten lahjoittajien varassa. Aiemmin olen kuukausilahjoittanut myös Kansainväliselle solidaarisuussäätiölle (lopetin puoluesidonnaisuuksien vuoksi) ja Unicefille (lopetin rahan puutteen vuoksi). SPR:n katastrofirahastoon lahjoitan satunnaisen säännöllisesti ja esimerkiksi joululahjojen korvikkeena olen tehnyt lahjoituksia useille sekalaisille kohteille.
Lahjoituslauantaina ystäväni pyysi vinkkaamaan ja perustelemaan hyviä, itselle läheisiä lahjoituskohteita. Keksin pikaiselle miettimisellä viisi, joille päätin seuraavat omat lahjoitukseni antaa.
1. Punaisen Ristin ylläpitämät Nuorten turvatalot. Viidessä eri kaupungissa (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere) toimivat matalan kynnyksen paikat nuorille, joilla on pulmia kotona tai muualla. Antavat akuutin suojan nuorille ja toimivat välittäjinä ja sovittelijoina koko perheen kanssa. Turvataloilla voi myös tehdä vapaaehtoistyötä.
2. Helsinki Mission pyörittämä Nuorten Kriisipiste / Krisjouren för unga. Toimipaikka on Helsingissä, mutta missä tahansa asuva nuori voi saada tukea puhelimitse, netissä tai paikan päällä matalalla kynnyksellä. Humaaninoloisia ihmisiä, lempeä tunnelma ja tärkeää työtä.
3. Icehearts. Lastensuojelutyötä joukkueurheilun avulla eli kaksi itselle hyvin tärkeää asiaa samassa paketissa. Pitkäkestoista kasvun tukemista jengissä ja ammattitaitoisten valmentajien ohjaamana.
4. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry. Ei ylemmistä poiketen liity lasten tai nuorten vaan tahattomasti lapsettomien (koskettaa joka viidettä suomalaista ainakin jossain elämän vaiheessa) tukemiseen. Tekee hienoa vaikuttamistyötä ja tarjoaa vertaistoimintaa. Myös Simpukalla voi tehdä vapaaehtoistyötä.
5. Pro-tukipiste ry. Tukee seksityöntekijöitä (myös ihmiskaupan uhreja) arjessa ja tekee vahvaa ja rohkeaa vaikuttamistyötä. Ei pelkää työntää käsiä multaan ja toimia.
Näistä Simpukalle kerkesin jo antaa tukeni liittymällä yhdistyksen jäseneksi. Ehdin tässä välissä myös osallistua itsenäisyyspäivän #pernatsi-tempaukseen, josta sain lahjoitussummaksi 27 euroa. Kampanjan puuhahenkilöt tarjosivat osallistujille myös hyvän listan lahjoituskohteita. Niistä taidan antaa omat roponi Kirkon ulkomaanavun Peace United -joukkueelle, ihan vain koska jalkapallo ja rauha.
Kehotin ihmisiä lahjoituslauantaina myös toisenlaiseen lahjoittamiseen eli verenluovutukseen. Veritilanne oli tuona päivänä erityisen huono ja luovutuspyyntö lähtikin aikamoiselle laukalle, kuten alla olevasta kuvasta (jotenkuten) näkyy. Itse lupaan asioida veripalvelussa jälleen parin kuukauden päästä, kunhan pääsen nykyisistä karensseistani.
Viimeksi kerroin yhdestä työviikosta, nyt kiihdytän tahtia ja kerron tästä päivästä. Mietin jo viikkopostauksen jälkeen, että “laiska töitään luettelee” mutta kerron kuitenkin. En minäkään jokaista lähetettyä sähköpostia jaksa (enkä halua) raportoida, mutta välillä on tosiaan ihan hyvä muistuttaa itselleen, miten moneen sitä taipuu ja vähän taputella omaa olkaakin kiitokseksi.
En tykkää siitäkään, että omaa kiireisyyttä ja tärkeyttä koko ajan korostetaan. Pikemmin vältän kiireestä puhumista, koska voivottelemalla kiireen tuntu vain lisääntyy. Päin vastoin pyrin muistuttamaan itseäni niistä keinoista, joilla hoppua ja kaaosta voi hallita – tai ainakin hillitä.
Teen tällä hetkellä kokopäivätyötä, mutta koska työpaikkani ja -tilanteeni ovat vaihtuneet aika sukkelaan, on käsiin jäänyt muitakin hohkaavia rautoja. En myöskään missään tapauksessa ole pätkääkään aamuihminen, joten tämän päivän aikataulu sekä oli että ei ollut poikkeuksellinen.
Työskentelin Planin koordinoimassa Ei vihapuheelle -liikkeessä 1,5 vuotta (vuosina 2013–2014). Planin työyhteisö on tiivein ja edelleen läheisin porukka, jossa olen työskennellyt. Tapaamme usein vapaa-ajalla, mutta virallisempikin yhteistyö on onneksi jatkunut. Toimin toista vuotta Planin nimeämänä luottamushenkilönä Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry:n yhdenvertaisuusryhmässä, tänä vuonna ryhmän puheenjohtajana. Em. syistä sain ja ilolla otin vastaan kutsun aamun tilaisuuteen (huolimatta alkamisajasta) – ja ryntäsin sieltä kesken kaiken seuraavaan tapaamiseen.
10–11 Amalian esittelyfilmin tuottajatapaaminen, Helsingin keskusta
Lasinen lapsuus (nykyinen työni) on tuottanut ammattikorkeakouluille suunnatun Amalia-oppimisympäristön. Amaliassa tulevat ammattilaiset oppivat, miten kohdata ja tukea lapsia ja nuoria, jotka elävät alkoholiriippuvaisten vanhempien kanssa (tai muuten toimintahäiriöisessä perheessä). Juuri nyt valmistelemme sen esittelyvideota mainion Tuukka Haralan kanssa.
11–12.30 etätoimistotöitä kahvilassa, Helsingin keskusta
12.30–13.30 lounastauko ja haahuilua kirjamyyjäisissä yliopistolla, Helsingin keskusta
14–14.45 verkkoluennon suunnittelua SPEK ry:n toimistolla, Itä-Pasila
Toimin myös Allianssin kouluttajana ja teen keikkaa erilaisille tilaajille, pääasiassa järjestötoimijoille. Spekille (Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö) olen tuottanut tänä vuonna kaksi koulutusta: vapaaehtoisten motivoinnista kevään ja yhdenvertaisuudesta syksyn opintopäiville. Ensi maanantaina pidän palokuntatoimijoille suunnatun verkkoluennon nuorten osallisuudesta ja yhdenvertaisuudesta osana Spekin verkkoluentosarjaa.
15.15–20 välipalaa, etätoimistotöitä ja valmistautumista illan skypepalaveriin sekä Palloliiton Helsingin ja Uudenmaan piirien joukkueenjohtajakouluttajille suunnatun vuorovaikutustaitokoulutuksen valmistelua, kotona Kalliossa
HIFK Fotbollin ihana myyntipäällikkö Raakel Koittola järjesti loppusyksystä #tytötkinkatsoofutista-illan, jonne kutsuttiin jalkapallonaisia katsomaan jalkapalloa ja puhumaan siitä (ja paljosta muusta). Tilaisuudessa tapasin myös Palloliiton Helsingin piirin seurakehityspäällikön eli ihanan Silja Rannan. Alkuviikosta Silja etsi kouluttajaa torstaiseen jojokouluttajien tapaamiseen, Raakel yhytti meidät uudelleen ja tässä sitä ollaan.
20–21 saunavuoro, kotona Kalliossa
21.15–22.30 skypepalaveri Varjomaailman verkkoryhmän ohjaajien kanssa, kotona Kalliossa
Varjomaailmassa järjestetään kolme kuukautta kestäviä verkkoryhmiä nuorille, jotka kokevat haittoja ja harmia läheisten aikuisten juomisesta. Syksyn ennätysvilkas ryhmä on käynnissä (ja kääntymässä loppusuoralle). Toimin ryhmän vastuuohjaajan ja apunani ryhmää luotsaa kaksi ihanaa ohjaajaa, joista toinen on vanhempainvapaalla ja toinen sekä opiskelee että tekee töitä. Kaikille kolmelle sopivia palaveriaikoja on hitusen vaikeaa löytää. Lisäksi: olen todellakin iltavirkku.
Ja siinä se, projekti-ihmisen päivä tänään. Taukoineen ja siirtymisineen 14 tuntia. Ei mitään jiitä, mutta kun hoitaa päivän aikana noin viittä eri roolia, joskus on tällaista. Mutta miten siitä selviää?
Joka päivä ei tällaisia päiviä jaksaisi, en ainakaan minä. Aktiivisina opiskeluaikoina jaksoin hyvin, kuukaudesta toiseen. Monesti työelämässäkin olen yrittänyt, mutta uupumukset ja masennukset ovat opettaneet, että ei tarvitse eikä kannata. Ikävissä hommissa, huonossa työyhteisössä tai epäsopivassa työpaikassa ei jaksaisi. Ja jos ei välillä hengittäisi, ei näissä kivoissa ja kiinnostavissa ja kannustavissakaan jaksaisi.
Tänään auttoivat rauhalliset hetket päivän mittaan. Ensin riittävän pitkä ja rauhallinen ruokatauko. Menin yksin suosikki-italialaiseeni, yritin kaivaa muistista muutaman italian sanan ja tilasin lempiruokaani gnoccheja. En vilkuillut puhelinta vaan istuin rauhassa ja söin hitaasti. Ruoan jälkeen piipahdin yliopistolla ja törmäsin kirjamyyjäisiin. Sallin itseni hetken aikaa vaellella kirjapinojen keskellä.
Raitiovaunumatkalla Pasilaan ja takaisin en lukenut sähköposteja enkä somettanut. Menomatkalla katselin kaupunkia ja ihmisiä, kotimatkalla luin kirjaa. Lyhyet ja kätevät välimatkat toki helpottavat tilkkutäkkipäiviä kovasti.
Kotiin päästyäni (aivan, en mennyt toimistolle Länsi-Pasilaan koko päivänä) vaihdoin verkkarit ja villasukat jalkaan ja pujahdin läppärin kanssa peiton alle. Ei kaikkein ergonomisin työpiste mutta paljon toimistoa rennompi fiilis. Välillä pidin välipala- ja HBO-tauon.
Ja iltakahdeksalta menin saunaan, niin kuin kaikkina muinakin tiistai-iltoina. Kesken työpäivän saunominen ei välttämättä ole paras idea: mieluiten rauhoittuisin kokonaan viimeistään sauna-aikaan ja ottaisin loppuillan rennosti. Vielä kurjempaa olisi ollut jättää jokaviikkoinen saunavuoro väliin. Sen päälle en sovi työasioita enkä menoja muuta kuin äärimmäisessä hädässä – siksi tänäänkin valitsin mieluummin iltaskypettelyn.
Ja nyt aion mennä kirjan ja iltapalan kanssa sänkyyn ja mennä huomenna toimistolle vasta kymmeneksi. Niillä eväillä jaksan huomisenkin.
Olen työskennellyt 14-vuotiaasta alkaen kaikenlaisissa hanttihommissa, osa-aikaduuneissa ja viime vuosina ihan oikeissa “oman alan töissä”. Viimeisimpiin kuuluu muun muassa kirjoittamista, kouluttamista ja esiintymistä, kampanjoiden ja tapahtumien tuottamista, isoihin asioihin ja tärkeisiin ihmisiin vaikuttamista ja lukemattomia päivittäisiä pikkuasioita. Sekä, ehkä tärkeimpänä tai ainakin merkittävimpänä, kohtaamista. Erityisesti nuorten kohtaamista.
Olen työskennellyt syrjinnän vaarassa olevien ja syrjintää kokeneiden sekä toimintahäiriöisissä perheissä elävien nuorten kanssa. Vaikeista tilanteista ponnistavien, sitkeiden, pärjäävien, pää pystyssä seisovien ihanien nuorten kanssa. Nuorten, jotka ovat saaneet tuekseen paljon vähemmän ja kannettavakseen paljon enemmän, kuin nuorten kuuluisi.
Olen saanut olla turvallinen aikuinen. Se on iso ja arvokas pesti. Toisaalta se ei vaadi paljoa enempää kuin inhimillisyyttä, lempeyttä, lujuutta ja armollisuutta.
Toisina päivinä saan olla surunkantaja, toisina lohduntuoja. Sammuneitten lyhtyjen sytyttäjä, tavalla tai toisella, kuten Twitter-tuttuni Hanna niin hienosti tiivisti.
Nuorten lisäksi olen saanut tehdä töitä valtavan hienojen aikuisten ja ammattilaisten kanssa. Viime aikoina esimerkiksi Kokovartalofiilis-blogin kirjoittajan ja toimittajan Ani Kellomäen kanssa. Ani tekee Varjomaailman (eli mun tänhetkisen duunin) nuorille (ja samalla kaikille nuorille ja kaikille aikuisillekin) valtavan hienoja videoita, missä puhutaan valtavan hienosti valtavan tärkeistä asioista. Viimeksi juuri niistä turvallisista aikuisista.
Tälle videolle pääsin itsekin pikaisesti kirjoitetulla tarinalla (vastauksena kysymyksiin “Onks sulla nuorena ollut elämässäsi joku yksi olennainen, kodin ulkopuolinen aikuinen, jonka tuella on ollut käänteentekevä vaikutus sun elämään? Miksi se oli niin tärkeä ja missä iässä?”):
“Futisjengin valmentajat. Mulla oli monia kivoja ja luotettavia miesvalmentajia ja sit ihan kauheita naisvalmentajia, vaikka ei se varmaan liittynytkään sukupuoleen vaan ihmisiin sinänsä. Mutku olin koulukiusattu, niin kun koulussa ei ollut turvallista, futistreeneissä oli. Ne pidettiin aina silloin kun sovittiin, siellä oli aina aikuisia paikalla silloin kun sovittiin ja niitten kanssa opeteltiin elämästä paljon muutakin kuin futista. Myös seurakunnan tyypit oli tärkeitä, koska se oli toinen turvallinen paikka huonoina kouluaikoina.”
Täydennän vielä: Futiksessa oli turvallista myös silloin, kun kotona ei ollut. Esimerkiksi silloin, kun isi sai ensimmäisen sydänkohtauksensa (se oli 48-vuotias, minä oli 13-vuotias). Isi oli luvannut viedä meidät treeneihin mutta ottikin souturannasta ambulanssin teho-osastolle. Jengikaverin isä vei meidät sinne futikseen. Siellä sai sekä murehtia että olla murehtimatta edes sen parin tunnin ajan. Vaikeaa kuvata sanoilla, miten tärkeää se silloin oli.
Oli niinkin, että isä pysyi pidempään selvänä ja ajokunnossa niinä iltoina, kun minulla oli treenit tai peli. Pelikentän laidalla isä sai sanat, joilla kehua minua. Treenien jälkeen meillä oli tapa koskettaa, kun isä auttoi minua venyttämään ja huoltamaan kipeitä lihaksia. Jalkapallossa meillä oli yhteinen kieli ja väylä tunteille. Se vei meidät juhlimaan minun ajokorttiani ja etukäteen isän 60-vuotispäivää viimeiselle yhteiselle ulkomaanmatkallemme.
Jalkapallo antoi minulle turvallisia aikuisia kodin ulkopuolella mutta myös turvallisemman isän. Aikamoiset tulukset sain. Ja toivottavasti osaan vuorollani antaa.
Ensin täytyy mennä kipua päin 