Jalkapallon kannattaminen lätkän ja potkupallottelijoiden maassa on vaikeaa.

Suomalaisen jalkapallon kannattaminen on useimmiten tuskaa ja pettymystä.

Jalkapallon kannattaminen naisena on edelleen aika yksinäistä ja kummeksuttavaa.

Jalkapallon kannattaminen feministinä ja ihmisoikeuksien puolustajana on parhaimmillaan ristiriitaista ja pahimmillaan poikinut mulle pahoinpitelyuhkauksia.

Naisjalkapalloilijoiden kannattaminen on erityisesti mun juniorivuosina ollut lähes mahdotonta; maaotteluja on esimerkiksi alettu näyttää televisiossa vasta vuonna 2002. Ennen 2010-lukua 70 % matseista on pelattu ulkomailla eikä naisten maajoukkueella ole edelleenkään vakituista kotikenttää. Siksi mun nuoruusvuosien idolit oli otettava sieltä, mistä sai – miesten kisoista.

Oon käynyt miesten maajoukkueen matseissa 90-luvulta asti, naisten maajoukkueen matseissa ainakin kuluneen vuosikymmenen ajan. Vuoden 2009 kotikisat harmittavasti missasin, kun läksin juuri silloin Ranskaan opiskelijavaihtoon. Oli upeaa saada kisat Suomeen ja on upeaa, että naisten maajoukkue on päässyt EM-kisoihin kahdesti myös pelaamalla.
Helmarit pelaa muuten tälläkin hetkellä upeita karsintoja vuoden 2021 kisoihin. Viimeksi hytisin paikan päällä naisten majumatsissa viime viikolla. Seuraava virallinen kotimatsi pelataan 10.4.2020, ja otan mielelläni kenet vaan teistä matsiseuraksi! Naisten liiga alkoi tänä vuonna jo maaliskuussa, eli niihin matseihin saatetaan päästä jo aiemmin ensi keväänä.

Oon itsekin nihkeillyt iänikuisesta ja jokavuotisesta lätkätukotuksesta, vaikka oonkin viime vuosina yrittänyt tsempata siinä ja antaa iloitsijoiden iloita. Pahoittelut niistä nihkeilyistä. Futis on jäänyt Suomessa niin monella tapaa jääkiekon varjoon, että osa närkästyksestä kumpuaa siitä. Ilahduttaa kuitenkin kaikki, mikä esim. lisää lasten intoa liikkumiseen ja urheiluun.

Oon myös täysillä sitä mieltä, että Suomen(kin) jalkapallossa riittää vielä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä. Aion pitää siitä ääntä ja tehdä oman osani duunista jatkossakin.

Mutta ai että! Oispa ollut ihanaa saada pitää Huuhkajien menestyksestä ihan pelkkää, puhdasta iloa vaikka ees 24 tuntia ihka ensimmäisen arvokisapaikan varmistumisen jälkeen. Oli upeaa päästä katsomaan ratkaisevaa matsia paikan päälle. Stadionille, jossa kerrankin kaikki katsojat eli mukana pelissä: seisoi, lauloi, iloitsi. Kannusti sydämensä pohjasta ja toivoi joukkueelle pelkkää parasta. Nähdä uransa isoimmassa paikassa toi jengi, joka pelaa ilolla ja itseluottamuksella, pientäkin vastustajaa, vuosikymmeniä odottanutta yleisöä ja kaikkia edeltäjiään kunnioittaen. Oispa hetken saanut pitää vain sen.

Ja joo, urheilu on vain urheilua. Pelaajat ei pallon potkimisella pelasta kenenkään henkiä – ainakaan välittömästi. Mutta mut jalkapallo on nuorena pelastanut koulukiusaamiselta, yksinäisyydeltä, masennukselta ja merkityksettömyydeltä. Teininä en mennyt dokaamaan, koska menin futistreeneihin. Kun olin 14-vuotias ja mun isi sai ekan sydänkohtauksensa, menin futistreeneihin. Tapasin mun isän vikaa kertaa maaottelureissulla ja kun se kuoli, sain itkee sitä surua pallokentän laidalla. Futis on pelastanut mut ennen sitä ja sen jälkeen monta kertaa. 15.11.2019 oli yks upee päivä siinä tarinassa.