Hyvää maailman terveyspäivää ihmiset! Tänä vuonna päivän teemana on masennus, siitä puhuminen ja puhumalla häpeän lievittäminen.
Minä olen elänyt masennuksen kanssa kauan, ehkä kauemmin kuin puolet elämästäni. Olen myös saanut paniikkikohtauksia ainakin 14-vuotiaasta asti. Nykyään uskallan myös sanoa, että olen selvinnyt masennuksesta – ainakin tällä erää.
Minun oli hirveän vaikeaa hyväksyä, että minulla on masennus enkä vieläkään oikein osaa sanoa, että olen sairastanut masennuksen. Minä nimenomaan elin sen kanssa. Minulle se oli tapa elää, tapa olla. Tapa nähdä ja kokea maailma. Ajattelin aina, että sellaista minun elämäni nyt vain on; yhtä aikaa tummanharmaata ja vereslihalla. Ja että sen kanssa on vain pärjättävä.
Minä olen pelännyt puhua pahasta olosta työpaikoilla ja työnhaun aikaan. Olen pelännyt puhua siitä kavereille ja lääkäreille. Perheenkään kanssa en ole mielen haavoista ikinä jutellut.
Minä olen kokenut erilaisia traumaattisia juttuja: mm. rajua koulukiusaamista, huolta isän terveydestä ja alkoholinkäytöstä ja lopulta isän yllättävän kuoleman. Toisaalta olen ehkä luonteeltani herkkä ja koskettuva. Ne asiat ovat varmasti vaikuttaneet masentumiseen mutta niin on luultavasti jokin muukin. Johonkuhun toiseen ne olisivat vaikuttaneet eri lailla. Mutta jokaisella meistä on oma katkeamispisteensä, ja jokaiselle se voi tulla elämän aikana vastaan.
Olen käynyt melkein kolmen vuoden psykoterapian (joka oli kamalaa ja tuntui koko ajan epäonnistuneelta, tuntuu vieläkin, mutta joka ehkä kuitenkin aukoi jotain). Syön mielialalääkkeitä, koska ne helpottavat minun oloani, vaikka olin vuosikausia kiivaasti niitä vastaan. Tarvittaessa saan ottaa nukahtamislääkettä tai rauhoittavaa paniikkikohtauksiin. Olen ollut muutaman kerran lyhyillä sairauslomilla uupumisen takia. Olen oppinut, että kuormitun helposti ja yritän nykyään kuunnella sitä, ottaa hitaammin ja rauhallisemmin silloin kun tarvitsee.
Ja tänään minulla on parempi olla kuin ikinä. Täysin huoletonta ja kokonaan valoisaa minusta ei varmasti tule koskaan, mutta nyt olen jo ehjempi kuin osasin ikinä toivoakaan. Ja se on ihmeellistä.
Ei mitään pahaa mustia koiria kohtaan mutta
Ensin täytyy mennä kipua päin 