Olen työskennellyt 14-vuotiaasta alkaen kaikenlaisissa hanttihommissa, osa-aikaduuneissa ja viime vuosina ihan oikeissa “oman alan töissä”. Viimeisimpiin kuuluu muun muassa kirjoittamista, kouluttamista ja esiintymistä, kampanjoiden ja tapahtumien tuottamista, isoihin asioihin ja tärkeisiin ihmisiin vaikuttamista ja lukemattomia päivittäisiä pikkuasioita. Sekä, ehkä tärkeimpänä tai ainakin merkittävimpänä, kohtaamista. Erityisesti nuorten kohtaamista.

Olen työskennellyt syrjinnän vaarassa olevien ja syrjintää kokeneiden sekä toimintahäiriöisissä perheissä elävien nuorten kanssa. Vaikeista tilanteista ponnistavien, sitkeiden, pärjäävien, pää pystyssä seisovien ihanien nuorten kanssa. Nuorten, jotka ovat saaneet tuekseen paljon vähemmän ja kannettavakseen paljon enemmän, kuin nuorten kuuluisi.

Olen saanut olla turvallinen aikuinen. Se on iso ja arvokas pesti. Toisaalta se ei vaadi paljoa enempää kuin inhimillisyyttä, lempeyttä, lujuutta ja armollisuutta.

Toisina päivinä saan olla surunkantaja, toisina lohduntuoja. Sammuneitten lyhtyjen sytyttäjä, tavalla tai toisella, kuten Twitter-tuttuni Hanna niin hienosti tiivisti.

Nuorten lisäksi olen saanut tehdä töitä valtavan hienojen aikuisten ja ammattilaisten kanssa. Viime aikoina esimerkiksi Kokovartalofiilis-blogin kirjoittajan ja toimittajan Ani Kellomäen kanssa. Ani tekee Varjomaailman (eli mun tänhetkisen duunin) nuorille (ja samalla kaikille nuorille ja kaikille aikuisillekin) valtavan hienoja videoita, missä puhutaan valtavan hienosti valtavan tärkeistä asioista. Viimeksi juuri niistä turvallisista aikuisista.

Tälle videolle pääsin itsekin pikaisesti kirjoitetulla tarinalla (vastauksena kysymyksiin “Onks sulla nuorena ollut elämässäsi joku yksi olennainen, kodin ulkopuolinen aikuinen, jonka tuella on ollut käänteentekevä vaikutus sun elämään? Miksi se oli niin tärkeä ja missä iässä?”):

“Futisjengin valmentajat. Mulla oli monia kivoja ja luotettavia miesvalmentajia ja sit ihan kauheita naisvalmentajia, vaikka ei se varmaan liittynytkään sukupuoleen vaan ihmisiin sinänsä. Mutku olin koulukiusattu, niin kun koulussa ei ollut turvallista, futistreeneissä oli. Ne pidettiin aina silloin kun sovittiin, siellä oli aina aikuisia paikalla silloin kun sovittiin ja niitten kanssa opeteltiin elämästä paljon muutakin kuin futista. Myös seurakunnan tyypit oli tärkeitä, koska se oli toinen turvallinen paikka huonoina kouluaikoina.”

Täydennän vielä: Futiksessa oli turvallista myös silloin, kun kotona ei ollut. Esimerkiksi silloin, kun isi sai ensimmäisen sydänkohtauksensa (se oli 48-vuotias, minä oli 13-vuotias). Isi oli luvannut viedä meidät treeneihin mutta ottikin souturannasta ambulanssin teho-osastolle. Jengikaverin isä vei meidät sinne futikseen. Siellä sai sekä murehtia että olla murehtimatta edes sen parin tunnin ajan. Vaikeaa kuvata sanoilla, miten tärkeää se silloin oli.

Oli niinkin, että isä pysyi pidempään selvänä ja ajokunnossa niinä iltoina, kun minulla oli treenit tai peli. Pelikentän laidalla isä sai sanat, joilla kehua minua. Treenien jälkeen meillä oli tapa koskettaa, kun isä auttoi minua venyttämään ja huoltamaan kipeitä lihaksia. Jalkapallossa meillä oli yhteinen kieli ja väylä tunteille. Se vei meidät juhlimaan minun ajokorttiani ja etukäteen isän 60-vuotispäivää viimeiselle yhteiselle ulkomaanmatkallemme.

Jalkapallo antoi minulle turvallisia aikuisia kodin ulkopuolella mutta myös turvallisemman isän. Aikamoiset tulukset sain. Ja toivottavasti osaan vuorollani antaa.