Työterveyslääkäri kysyy: “Onko sinulla perhettä?”
“Tarkoitat varmaan kysyä, onko minulla lapsia. Lapsia ei ole, perhettä on.”

Täydessä metrovaunussa pieni lapsi rääkyy kurkku suorana pysäkinvälin toisensa jälkeen. Välillä pelkkää huutoa, välillä: “Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään!” Minua hymyilyttää. Tunnen lämpöä sekä lasta että vanhempia kohtaan.

Vastapäätä istuva keski-ikäinen nainen hymyilee takaisin ja alkaa kertoa omista lujaluontoisista lapsistaan. Vieressäni istuva nainen yhtyy päivittelyyn siitä, miten vanhemmat keskittyvät nykyään enemmän puhelimiinsa ja laitteisiinsa kuin lapsiinsa. “Toista oli meidän äitiydessä, meidän lastemme lapsuudessa. Silloin oli aikaa istua rakentamassa hiekkakakkuja.”

Hymyilen lisää. En myönnä enkä kiellä. En ota kantaa omanikäisteni enkä äitieni ikäisten vanhemmuuteen. Kuvittelen, että vanhemmat naiset skannaavat minua: olenko tarpeeksi vanha äidiksi, olenko sellainen äiti, jota he paheksuvat. En näytä 33-vuotiaalta, en äiti-ikäiseltä. Mutta olen. Voisin olla hiekkalaatikkoäiti tai älypuhelinäiti. Mutta en ole.

Vetelehdimme kolmikymppisen ystäväni kanssa kahvilan pöydässä tunnista toiseen. Puhumme työstä ja sen uuvuttavuudesta, elämänkuluista ja vanhemmista. Muiden juttujen keskellä ystävä kysyy: “Eikö niin, että sinä haluaisit lapsia? Oletko koskaan ajatellut, että ryhtyisit äidiksi yksin?” Olen. Ja sitten me puhumme siitä. Kukaties meistä olisi siihen.

Isänpäivän aamuna sydäntäni viiltää: jos minä ryhdyn yksin äidiksi, minun lapseni ei koskaan saa isää (eikä isoisää). Saanko minä tehdä niin, saanko päättää hänen puolestaan sellaisesta?

Toisen kahvilan pöydässä toinen ystävä sanoo: “Sinusta tulisi varmasti ihana äiti.”
“Ai? Pelkään, että minusta tulisi hysteerinen äiti. Ja tiukkapipoinen äiti. Etäinen äiti.”
“Mutta ethän sinä ole itsellesikään sellainen.”