Month: November 2016

Viimeksi kerroin yhdestä työviikosta, nyt kiihdytän tahtia ja kerron tästä päivästä. Mietin jo viikkopostauksen jälkeen, että “laiska töitään luettelee” mutta kerron kuitenkin. En minäkään jokaista lähetettyä sähköpostia jaksa (enkä halua) raportoida, mutta välillä on tosiaan ihan hyvä muistuttaa itselleen, miten moneen sitä taipuu ja vähän taputella omaa olkaakin kiitokseksi.

En tykkää siitäkään, että omaa kiireisyyttä ja tärkeyttä koko ajan korostetaan. Pikemmin vältän kiireestä puhumista, koska voivottelemalla kiireen tuntu vain lisääntyy. Päin vastoin pyrin muistuttamaan itseäni niistä keinoista, joilla hoppua ja kaaosta voi hallita – tai ainakin hillitä.

Teen tällä hetkellä kokopäivätyötä, mutta koska työpaikkani ja -tilanteeni ovat vaihtuneet aika sukkelaan, on käsiin jäänyt muitakin hohkaavia rautoja. En myöskään missään tapauksessa ole pätkääkään aamuihminen, joten tämän päivän aikataulu sekä oli että ei ollut poikkeuksellinen.

8.30–10.15 Plan International Suomen maahanmuuttajatyön Matkalla- ja Muuttajat-hankkeiden aamupalatapaaminen, Helsingin keskusta

Työskentelin Planin koordinoimassa Ei vihapuheelle -liikkeessä 1,5 vuotta (vuosina 2013–2014). Planin työyhteisö on tiivein ja edelleen läheisin porukka, jossa olen työskennellyt. Tapaamme usein vapaa-ajalla, mutta virallisempikin yhteistyö on onneksi jatkunut. Toimin toista vuotta Planin nimeämänä luottamushenkilönä Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry:n yhdenvertaisuusryhmässä, tänä vuonna ryhmän puheenjohtajana. Em. syistä sain ja ilolla otin vastaan kutsun aamun tilaisuuteen (huolimatta alkamisajasta) – ja ryntäsin sieltä kesken kaiken seuraavaan tapaamiseen.

10–11 Amalian esittelyfilmin tuottajatapaaminen, Helsingin keskusta

Lasinen lapsuus (nykyinen työni) on tuottanut ammattikorkeakouluille suunnatun Amalia-oppimisympäristön. Amaliassa tulevat ammattilaiset oppivat, miten kohdata ja tukea lapsia ja nuoria, jotka elävät alkoholiriippuvaisten vanhempien kanssa (tai muuten toimintahäiriöisessä perheessä). Juuri nyt valmistelemme sen esittelyvideota mainion Tuukka Haralan kanssa.

11–12.30 etätoimistotöitä kahvilassa, Helsingin keskusta

12.30–13.30 lounastauko ja haahuilua kirjamyyjäisissä yliopistolla, Helsingin keskusta

14–14.45 verkkoluennon suunnittelua SPEK ry:n toimistolla, Itä-Pasila

Toimin myös Allianssin kouluttajana ja teen keikkaa erilaisille tilaajille, pääasiassa järjestötoimijoille. Spekille (Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö) olen tuottanut tänä vuonna kaksi koulutusta: vapaaehtoisten motivoinnista kevään ja yhdenvertaisuudesta syksyn opintopäiville. Ensi maanantaina pidän palokuntatoimijoille suunnatun verkkoluennon nuorten osallisuudesta ja yhdenvertaisuudesta osana Spekin verkkoluentosarjaa.

15.15–20 välipalaa, etätoimistotöitä ja valmistautumista illan skypepalaveriin sekä Palloliiton Helsingin ja Uudenmaan piirien joukkueenjohtajakouluttajille suunnatun vuorovaikutustaitokoulutuksen valmistelua, kotona Kalliossa

HIFK Fotbollin ihana myyntipäällikkö Raakel Koittola järjesti loppusyksystä #tytötkinkatsoofutista-illan, jonne kutsuttiin jalkapallonaisia katsomaan jalkapalloa ja puhumaan siitä (ja paljosta muusta). Tilaisuudessa tapasin myös Palloliiton Helsingin piirin seurakehityspäällikön eli ihanan Silja Rannan. Alkuviikosta Silja etsi kouluttajaa torstaiseen jojokouluttajien tapaamiseen, Raakel yhytti meidät uudelleen ja tässä sitä ollaan.

20–21 saunavuoro, kotona Kalliossa

21.15–22.30 skypepalaveri Varjomaailman verkkoryhmän ohjaajien kanssa, kotona Kalliossa

Varjomaailmassa järjestetään kolme kuukautta kestäviä verkkoryhmiä nuorille, jotka kokevat haittoja ja harmia läheisten aikuisten juomisesta. Syksyn ennätysvilkas ryhmä on käynnissä (ja kääntymässä loppusuoralle). Toimin ryhmän vastuuohjaajan ja apunani ryhmää luotsaa kaksi ihanaa ohjaajaa, joista toinen on vanhempainvapaalla ja toinen sekä opiskelee että tekee töitä. Kaikille kolmelle sopivia palaveriaikoja on hitusen vaikeaa löytää. Lisäksi: olen todellakin iltavirkku.

Ja siinä se, projekti-ihmisen päivä tänään. Taukoineen ja siirtymisineen 14 tuntia. Ei mitään jiitä, mutta kun hoitaa päivän aikana noin viittä eri roolia, joskus on tällaista. Mutta miten siitä selviää?

Joka päivä ei tällaisia päiviä jaksaisi, en ainakaan minä. Aktiivisina opiskeluaikoina jaksoin hyvin, kuukaudesta toiseen. Monesti työelämässäkin olen yrittänyt, mutta uupumukset ja masennukset ovat opettaneet, että ei tarvitse eikä kannata. Ikävissä hommissa, huonossa työyhteisössä tai epäsopivassa työpaikassa ei jaksaisi. Ja jos ei välillä hengittäisi, ei näissä kivoissa ja kiinnostavissa ja kannustavissakaan jaksaisi.

Tänään auttoivat rauhalliset hetket päivän mittaan. Ensin riittävän pitkä ja rauhallinen ruokatauko. Menin yksin suosikki-italialaiseeni, yritin kaivaa muistista muutaman italian sanan ja tilasin lempiruokaani gnoccheja. En vilkuillut puhelinta vaan istuin rauhassa ja söin hitaasti. Ruoan jälkeen piipahdin yliopistolla ja törmäsin kirjamyyjäisiin. Sallin itseni hetken aikaa vaellella kirjapinojen keskellä.

Raitiovaunumatkalla Pasilaan ja takaisin en lukenut sähköposteja enkä somettanut. Menomatkalla katselin kaupunkia ja ihmisiä, kotimatkalla luin kirjaa. Lyhyet ja kätevät välimatkat toki helpottavat tilkkutäkkipäiviä kovasti.

Kotiin päästyäni (aivan, en mennyt toimistolle Länsi-Pasilaan koko päivänä) vaihdoin verkkarit ja villasukat jalkaan ja pujahdin läppärin kanssa peiton alle. Ei kaikkein ergonomisin työpiste mutta paljon toimistoa rennompi fiilis. Välillä pidin välipala- ja HBO-tauon.

Ja iltakahdeksalta menin saunaan, niin kuin kaikkina muinakin tiistai-iltoina. Kesken työpäivän saunominen ei välttämättä ole paras idea: mieluiten rauhoittuisin kokonaan viimeistään sauna-aikaan ja ottaisin loppuillan rennosti. Vielä kurjempaa olisi ollut jättää jokaviikkoinen saunavuoro väliin. Sen päälle en sovi työasioita enkä menoja muuta kuin äärimmäisessä hädässä – siksi tänäänkin valitsin mieluummin iltaskypettelyn.

Ja nyt aion mennä kirjan ja iltapalan kanssa sänkyyn ja mennä huomenna toimistolle vasta kymmeneksi. Niillä eväillä jaksan huomisenkin.

Olen työskennellyt 14-vuotiaasta alkaen kaikenlaisissa hanttihommissa, osa-aikaduuneissa ja viime vuosina ihan oikeissa “oman alan töissä”. Viimeisimpiin kuuluu muun muassa kirjoittamista, kouluttamista ja esiintymistä, kampanjoiden ja tapahtumien tuottamista, isoihin asioihin ja tärkeisiin ihmisiin vaikuttamista ja lukemattomia päivittäisiä pikkuasioita. Sekä, ehkä tärkeimpänä tai ainakin merkittävimpänä, kohtaamista. Erityisesti nuorten kohtaamista.

Olen työskennellyt syrjinnän vaarassa olevien ja syrjintää kokeneiden sekä toimintahäiriöisissä perheissä elävien nuorten kanssa. Vaikeista tilanteista ponnistavien, sitkeiden, pärjäävien, pää pystyssä seisovien ihanien nuorten kanssa. Nuorten, jotka ovat saaneet tuekseen paljon vähemmän ja kannettavakseen paljon enemmän, kuin nuorten kuuluisi.

Olen saanut olla turvallinen aikuinen. Se on iso ja arvokas pesti. Toisaalta se ei vaadi paljoa enempää kuin inhimillisyyttä, lempeyttä, lujuutta ja armollisuutta.

Toisina päivinä saan olla surunkantaja, toisina lohduntuoja. Sammuneitten lyhtyjen sytyttäjä, tavalla tai toisella, kuten Twitter-tuttuni Hanna niin hienosti tiivisti.

Nuorten lisäksi olen saanut tehdä töitä valtavan hienojen aikuisten ja ammattilaisten kanssa. Viime aikoina esimerkiksi Kokovartalofiilis-blogin kirjoittajan ja toimittajan Ani Kellomäen kanssa. Ani tekee Varjomaailman (eli mun tänhetkisen duunin) nuorille (ja samalla kaikille nuorille ja kaikille aikuisillekin) valtavan hienoja videoita, missä puhutaan valtavan hienosti valtavan tärkeistä asioista. Viimeksi juuri niistä turvallisista aikuisista.

Tälle videolle pääsin itsekin pikaisesti kirjoitetulla tarinalla (vastauksena kysymyksiin “Onks sulla nuorena ollut elämässäsi joku yksi olennainen, kodin ulkopuolinen aikuinen, jonka tuella on ollut käänteentekevä vaikutus sun elämään? Miksi se oli niin tärkeä ja missä iässä?”):

“Futisjengin valmentajat. Mulla oli monia kivoja ja luotettavia miesvalmentajia ja sit ihan kauheita naisvalmentajia, vaikka ei se varmaan liittynytkään sukupuoleen vaan ihmisiin sinänsä. Mutku olin koulukiusattu, niin kun koulussa ei ollut turvallista, futistreeneissä oli. Ne pidettiin aina silloin kun sovittiin, siellä oli aina aikuisia paikalla silloin kun sovittiin ja niitten kanssa opeteltiin elämästä paljon muutakin kuin futista. Myös seurakunnan tyypit oli tärkeitä, koska se oli toinen turvallinen paikka huonoina kouluaikoina.”

Täydennän vielä: Futiksessa oli turvallista myös silloin, kun kotona ei ollut. Esimerkiksi silloin, kun isi sai ensimmäisen sydänkohtauksensa (se oli 48-vuotias, minä oli 13-vuotias). Isi oli luvannut viedä meidät treeneihin mutta ottikin souturannasta ambulanssin teho-osastolle. Jengikaverin isä vei meidät sinne futikseen. Siellä sai sekä murehtia että olla murehtimatta edes sen parin tunnin ajan. Vaikeaa kuvata sanoilla, miten tärkeää se silloin oli.

Oli niinkin, että isä pysyi pidempään selvänä ja ajokunnossa niinä iltoina, kun minulla oli treenit tai peli. Pelikentän laidalla isä sai sanat, joilla kehua minua. Treenien jälkeen meillä oli tapa koskettaa, kun isä auttoi minua venyttämään ja huoltamaan kipeitä lihaksia. Jalkapallossa meillä oli yhteinen kieli ja väylä tunteille. Se vei meidät juhlimaan minun ajokorttiani ja etukäteen isän 60-vuotispäivää viimeiselle yhteiselle ulkomaanmatkallemme.

Jalkapallo antoi minulle turvallisia aikuisia kodin ulkopuolella mutta myös turvallisemman isän. Aikamoiset tulukset sain. Ja toivottavasti osaan vuorollani antaa.

Työterveyslääkäri kysyy: “Onko sinulla perhettä?”
“Tarkoitat varmaan kysyä, onko minulla lapsia. Lapsia ei ole, perhettä on.”

Täydessä metrovaunussa pieni lapsi rääkyy kurkku suorana pysäkinvälin toisensa jälkeen. Välillä pelkkää huutoa, välillä: “Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään! Kukaan ei saa sanoa minulle mitään!” Minua hymyilyttää. Tunnen lämpöä sekä lasta että vanhempia kohtaan.

Vastapäätä istuva keski-ikäinen nainen hymyilee takaisin ja alkaa kertoa omista lujaluontoisista lapsistaan. Vieressäni istuva nainen yhtyy päivittelyyn siitä, miten vanhemmat keskittyvät nykyään enemmän puhelimiinsa ja laitteisiinsa kuin lapsiinsa. “Toista oli meidän äitiydessä, meidän lastemme lapsuudessa. Silloin oli aikaa istua rakentamassa hiekkakakkuja.”

Hymyilen lisää. En myönnä enkä kiellä. En ota kantaa omanikäisteni enkä äitieni ikäisten vanhemmuuteen. Kuvittelen, että vanhemmat naiset skannaavat minua: olenko tarpeeksi vanha äidiksi, olenko sellainen äiti, jota he paheksuvat. En näytä 33-vuotiaalta, en äiti-ikäiseltä. Mutta olen. Voisin olla hiekkalaatikkoäiti tai älypuhelinäiti. Mutta en ole.

Vetelehdimme kolmikymppisen ystäväni kanssa kahvilan pöydässä tunnista toiseen. Puhumme työstä ja sen uuvuttavuudesta, elämänkuluista ja vanhemmista. Muiden juttujen keskellä ystävä kysyy: “Eikö niin, että sinä haluaisit lapsia? Oletko koskaan ajatellut, että ryhtyisit äidiksi yksin?” Olen. Ja sitten me puhumme siitä. Kukaties meistä olisi siihen.

Isänpäivän aamuna sydäntäni viiltää: jos minä ryhdyn yksin äidiksi, minun lapseni ei koskaan saa isää (eikä isoisää). Saanko minä tehdä niin, saanko päättää hänen puolestaan sellaisesta?

Toisen kahvilan pöydässä toinen ystävä sanoo: “Sinusta tulisi varmasti ihana äiti.”
“Ai? Pelkään, että minusta tulisi hysteerinen äiti. Ja tiukkapipoinen äiti. Etäinen äiti.”
“Mutta ethän sinä ole itsellesikään sellainen.”

Pari vuotta sitten entinen opiskelukaverini keksi laittaa pystyyn naisten kehukerhon. Sen oli tarkoitus kokoontua jokaisen vuosineljänneksen jälkeen summaamaan sitä, mitä kaikkea kukin oli kolmessa kuukaudessa saanut aikaan. Tuntea tyytyväisyyttä ja kiittää itseään ja muita ainaisen rittämättömyydentunteen sijaan.

No, kerho ei koskaan ehtinyt kokoontua mutta olen yrittänyt muistaa sen periaatteen erityisesti silloin, kun tuntuu, etten saa mitään aikaan ja kaikki vain junnaa paikallaan. Olen suunnitellut saavutusten kvartaalikirjanpitoa, mutta toistaiseksi olen saanut aikaiseksi vain satunnaisia listoja.

Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen:

[lauantaina] Pitänyt yhdenvertaisuuskoulutuksen palokuntalaisille. Koulutukseen tuli vähemmän ihmisiä kuin tavallisesti, mutta en ollut kovin yllättynyt. Koulutuksesta myös lähti kesken kaiken pois pari osallistujaa, jotka eivät kestäneet vaatimustani siitä, että minun koulutuksessani (tai ylipäänsä vuoden 2016 Suomessa) ei saa käyttää rasistista tai cis-seksististä kieltä. Sekään ei ole tavallista, mutta joskus niin käy. En lannistunut, sisuunnuin.

[sunnuntaina] Pitänyt vaihto-oppilasjärjestön vapaaehtoisille koulutuksen nuorten elämästä ja sen kipupisteistä. Edellisen kerran saman koulutuksen oli vetänyt psykiatrian erikoislääkäri ja minua jännitti aika tavalla, osaanko sanoa aiheesta mitään oikeaa tai olennaista. Osasin kyllä. Ja opin, miten osaisin vielä paremmin.

[maanantaiksi] Kirjoittanut päihdetyön erikoislehti Tiimiin kirja-arvion Ira Koivun Vapaa viinistä -kirjasta. Tekstin saatuaan lehden päätoimittaja kommentoi:
“Erinomainen juttu. Ootko sä työskennellyt päihdelalla ennen tänne tuloa [ennen tuloani A-klinikkasäätiölle maaliskuussa 2016]?”
“Mm, no en. Tai no 2002 olin siivoojana Kotkan A-klinikalla. Mut siis en.”
“Aha. Tekstin perusteella vois luulla, että oot ikäs tehnyt tätä duunia.”

[tiistaina] Osallistunut Fragile – Särkyvää -näytelmän pressiin Turun Logomolla, esitellyt Varjomaailma-nuortenpalvelua turkulaisille medioille, paikallisille nuorisotoimijoille sekä näytelmän työryhmälle ja antanut aiheesta myös radiohaastattelun Auran aalloille.

[keskiviikkona] Osallistunut luottamushenkilönä remontoidun Allianssi-talon tupareille. Edustanut, hymyillyt, kilistellyt laseja, kysellyt esteettömyydestä ja puhunut kymmenien ihmisten kanssa. Asia, joka on minulle erityisen vaikeaa ja raskasta.

[perjantaina] Osallistunut nuorille suunnattuun Periskooppi-chatiin, jonka aiheena olivat tällä kertaa päihteet. Keskustellut livechatissa muiden asiantuntijoiden kanssa päihteistä ilmiönä ja ollut livestreamissa haastateltavana vanhempien päihteidenkäytön vaikutuksista lapsiin.

Lisäksi olen tietysti hoitanut muut kokopäivätyöhön liittyvät tehtävät sekä sivuduunin raportoinnit. Ja kaiken muun, mitä ihmisen elämään kuuluu – kuten järjestänyt täksi lauantaiksi kotikirppiksen.

Minä, joka vielä neljä vuotta sitten pelkäsin esiintymistä ja esilläoloa kuin ruttoa. Minä, joka edelleen jännitän ihmisiä. Minä, joka viimeksi vuosi sitten uuvuin osa-aikatyössä. Minä, josta edelleen aivan liian usein tuntuu, etten osaa mitään enkä saa mitään aikaan.

Kulunut viikko oli ja ei ollut poikkeuksellinen. Joinain viikkoina on vähemmän erikoisjuttuja, enemmän toimistolla istumista. Joinain viikkoina on juuri näin paljon erikoisjuttuja. Mutta harvoin on sellaista viikkoa, että ihan oikeasti ja aidosti ei saisi mitään aikaiseksi. Niistä vähän hiljaisemmistakin voi kyllä ottaa sopivan kokoisen kunnian.

Kuten sometuttavani Susa hiljan kiteytti: “Pohdittiin tänään lounaalla, että miten töistä on tullut niin vakio, ettei itseään ikinä ymmärrä kiittää, kun jaksaa tehdä niitä. Aina vaan soimaa itseään siitä, että ei ikinä ehdi treenata / luoda / opiskella tarpeeksi eikä KOSKAAN TEE MITÄÄN HYÖDYLLISTÄ. Että mitä helvettiä, kun istuu 8 tuntia päivässä töistä niin voisi joskus kiittää itseään siitä, että jaksaa elää sitä normaalia elämää.”